Kaiken tulee olla suhteellista

Ville Lähdesmäki

Muistan erään keskustelun vuosien takaa elävästi. Tai siis muistan oikeastaan vain kenen kanssa sen kävin ja vain hieman siitä, mistä puhuimme. Itse asiassa puheesta muistan vain tämän:

- Kaikki on suhteellista, minä sanoin.

Keskustelukaverini katsoi minua hieman oudosti ja sanoi lopulta:

- Ei voi olla, se on täysi mahdottomuus.
- Miten niin? Minä kysyin.
- No, jos kaikki olisi suhteellista, niin myös lauseen ”kaikki on suhteellista” sana kaikki olisi myös suhteellinen. Tämä vesittäisin kaikki –sanan sisällön, jolloin sen absoluuttinen kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva merkitys katoaisi. Tämä tarkoittaisi, että ei voitaisi sanoa kaiken olevan suhteellista koska tämä kaikenkattava ja sisäänsä sulkeva lause olisi mieletön; itsensä kanssa ristiriitainen ja itsensä kumoava, keskustelukumppanini todisti.

Ottamatta kantaa sen enempää kielifilosofisiin metalauseisiin tai loogisiin kuperkeikkoihin edellä esitetty keskustelu palasi mieleeni hiljattain. Olen nimittäin miettinyt kohtaamista, vuorovaikutusta ja dialogia osana johtamista, erityisesti Y-sukupolven johtamista ajatellen. Miten tulisi johtaa niin, että nuori työntekijä ja hieman iäkkäämpi esimies puhuisivat samaa kieltä ja tarkoittaisivat sanoilla samaa – eihän tällaisissa asioissa saisi olla suhteellisia merkityksiä? Vai saisiko?

Viestin välityksen kannaltahan on olennaista, että lähettäjä ja vastaanottaja ensinnäkin ymmärtävät toisiaan ja toiseksi jakavan saman merkitysmaailman. Muuten voi käydä kuten eräälle ystävälleni, joka oli yrittänyt tavoittaa ystäväänsä puhelimitse. Kun ei ollut tässä onnistunut, hän oli kirjoittanut tekstiviestin, jossa kirjoitti: ”Immanentti transendentti kommuunio substanssiisi ei aktualisoitunut, joten partisipoisitko diskurssia lihan kilvoitusta kontemploiden?” En tiedä saiko hän koskaan mitään järkevää vastausta. Dialogi jäi oletettavasti syntymättä!

Ystäväni ja kollegani Tapio Aaltosen mukaan kreikankielen sana dia tarkoittaa sitä, että jotakin tarkastellaan jonkun läpi tai jotain kautta. Puolestaan logos tarkoittaa järkeä. Siksi hänen mukaansa dialogissa luomme yhdessä ajattelemisen taitoa: ajattelemme läpinäkyvästi, vilpittömästi, ilman taka-ajatuksia ottaen huomioon keskustelukumppanin parhaat argumentit. Toisin sanoen dialogissa luomme yhdessä jotakin jostakin. Muodostamme jotain, mitä ei aikaisemmin ollut edes olemassa. Dialogissa luomme suhteen kahden välille.

Dialogi on siis jotakin muuta kuin käsitteeseen toisinaan sekoittuva keskustelu, väittely tai johdon monologi. Risto Säntin mukaan dialogissa sen sijaan keksitään ja paljastetaan valintojen luonne ja taustatekijät. Siihen sisältyy pyrkimys ymmärtää toisen ihmisen näkemystä hänen näkösuunnasta katsoen. Siksi se on tehokkaimpia vuorovaikutuksen ja uudistumisen keinoja. Dialogi on lähestymistapa, joka mahdollistaa yksilön ja organisaation merkittävän muutoksen. Siis, jos olen ymmärtänyt oikein, dialogilla on muutoksia aikaansaava luonto, mutta toisaalta sen edellytyksenä on muuttunut organisaatio.

Siksi P.M. Sengeä mukaillen onkin perusteltua kysyä, voiko hierarkkisissa organisaatiossa ylipäätään syntyä aitoa dialogia esimiesten ja alaisten välille. Hänen mukaansa se on mahdollista vain tietoisen pyrkimyksen avulla: dialogia on hänen mielestään haluttava enemmän kuin aseman tuomaa valtaa ja etuoikeuksia. Samalla rooleihin liittyvistä ennakko-olettamuksista on pystyttävä luopumaan. Siksi onkin ymmärrettävää, että hän nimesi ensimmäisten joukossa oppivan organisaation esimiehen juuri palvelijaksi. Palvelijan rooli on hänen mukaansa ennen kaikkea asenne, palveluasenne.

Dialogissa on siis kyse suhteesta kahden ihmisen, persoonan, välillä. Onnistuessaan sillä on valtava voima muuttaa asioita ja uudistaa ymmärrystämme. Se on allerginen vallanhalulle, itsensä korostamiselle ja oman ajattelun omahyväisyydelle. Juutalainen ajattelija Martin Buber on kirjoittanut juuri tästä – hienolta nimeltään dialogisesta personalismista. Hän, pääteoksessaan Ich und Du (Minä ja Sinä, 1927), teki perustavan eron kahdenlaisten suhteiden välille. Hänen mukaansa Minä-Sinä –suhteet ovat persoonallisia kun taas Minä-Se –suhteet ovat epäpersoonallisia. Kun Minä-Sinä –suhde pitää sisällään kahden molemminpuolisesti aktiivisen subjektin kohtaamisen, niin Minä-Se –suhteessa aktiivinen subjekti etsii ja tutkii passiivista objektia.

Teologi Alister McGrathin mukaan Buber puhuessaan subjektien ja objektien välisistä suhteista, hän tarkoittaa Minä-Se –suhteita. Esimerkiksi ihmisen ja kynän välinen suhde on tällainen. Siinä vain ihminen on aktiivinen ja kynä puolestaan vain passiivinen. Tässä suhteessa aktiivinen subjekti on suhteessa epäaktiiviseen objektiin, jolloin subjekti toimii Minänä, objektin ollessa Se.

Sen sijaan Minä-Sinä –suhde vie meidät Buberin filosofian ytimeen. Minä-Sinä –suhde on olemassa vain kahden aktiivisen subjektin, persoonan, välillä. Se on suhteena molemminpuoleinen ja vastavuoroinen. Tässä suhteessa minä tulee esille persoonana ja samalla tietoiseksi itsestään. Siksi ihmisten väliset persoonalliset suhteet ovat esimerkkejä Minä-Sinä –suhteen olennaisimmista piirteistä. Juuri tuo suhde itse, joka on ihmisiä yhteen liittävä murtumaton ja näkymätön side, on Buberin Minä-Sinä –suhteen ydin.

Kun Minä-Se –suhde on luonteeltaan epäsuora, joka välittyy objektin kautta ja sillä on tietty sisältö, niin Minä-Sinä –suhde on suora ja välitön ilman määrättyä sisältöä. Tämä objekti Se voidaan tunnistaa tiettyjen tuntomerkkien kuten pituuden, painon tai värin perusteella ja sitä voidaan kuvata fyysisesti. Sen sijaan Sinän me pystymme tuntemaan suoraan.

Samoin vaikka tiedämme monia asioita Siitä, niin Sinän me tunnemme itse ja Sinä tuntee meidät. Siksi, jos tiedämme jostain, voimme kertoa toisille nuo tiedot. Jos taas tunnemme jonkun, niin ei tällä tuntemisella ole varsinaista tiedollista sisältöä, sillä tuntemiseen sisältyvää tietoa on mahdotonta ilmaista sanoin. Siksi Buberin mielestä Minä-Sinä –suhde onkin siis molemminpuolinen, vastavuoroinen, symmetrinen ja sisällyksetön, jolloin kahden persoonan kohtaamisessa aina molemmat säilyttävät subjektiivisuutensa.

Siksi toisen persoonan on oltava aina kohtaamisessa subjekti, ei ikinä objekti. Tämä on se suhde, jossa dialogi elää ja voi hyvin – kahden tasa-arvoisen ihmisen kohtaamisessa, jossa tahdomme palvella emme tulla palvelluksi. Siksi suhde on kallisarvoisen tärkeä johtamisessa kuin elämässä yleensä – lisäksi se on kaiken dialogin perusta. Kahden persoonan välinen suhde itse on persoonallisen vuorovaikutuksen todellinen päämäärä. Siinä ei ole sisältöä, mutta se on silti olemassa.

Siksi kaiken ihmisten johtamisen tulee olla suhteellista; Minä-Sinä –suhteellista. Buberia lainatakseni tällaisella suhteella ”ei ole tiettyä sisältöä, vaan se on läsnäolo.”